Pääsin tapaamaan melkein 90-vuotiaan miehen,jonka kanssa jouduin yhtäkkiä juttusille parisuhteista. Mies oli pieni ja ryppyinen kuin rusina,isot silmälasit kertoivat terveisensä 1970-luvulta. Prässit henkseleillä kiedoituista teryleenihousuista olivat parhaat hetkensä nähneet, muutaman kymmenen vuotta sitten. Paitoja pilkisti syksyn koleudessa ainakin 3, polyesterineuleen alta. Tekohampaat oli pohjuutettu jokunen vuosi sitten,sen verran terävästi s suhahti. Askel oli lyhyt,mutta aivan ajassa kiinni olevaa tarinaa tuli ja katse oli terävä lasien takaa.
Jostain kumman syystä, niinkuin nyt ihmiset väliset tarinointihetket nyt menee, hän päätyi kertomaan minulle treffikutsuista,jotka hän oli saanut. Mies kertoi rauhallisesti ja s suhisten, että pisnesnainen oli laittanut kutut ravintelliin. Hän kertoi kuinka puhelimessa olivat sopineet treffipaikaksi hienon ravintolan ja hän oli laittautunut kotona valmiiksi, miettinyt pitäisikö kukkiakin ottaa.
Kuitenkin kun lähdön hetki oli lähestynyt, hän oli tullut ajatelleeksi kuinka hienon ravintolan vahva ja hieno ruoka saattaa olla erillaista kuin oma kotona syöty ruoka. Yhtäkkiä hän oivalsi ettei hän ole ollut syömässä ulkona pitkään aikaan. Jännittynyt ilmapiiri,hieno ruoka ja ihmispaljous oudossa ympäristössäkö sai hänet pohtimaan elämän perusrealiteetteja, ruoka tulee. Ja menee. Minulla juohtu mieleen,että enhän minä voikkaan lähtä,kun eihän minulla ou mittää siihen mittää valtoo. Se jos pieru tulloo,se tulloo ihan tietämäti,minnen sillee mittää maha.
Ja niin hän ei mennyt. Kysyin kohteliaasti,mitä sanoitte naiselle syyksi, ettette mennyt. En tullu soittaneeksi sanoi kumara mies katse kaukaisuudessa. Ois tietennii pitäny. Oun sitä ussein miettiny että ois pitäny kyllä soittoo.
Tarina kalvoi mieltäni, joskin naurattikin. Etsin tietooni,missä miehen mainitsema ravintola sijaitsee. Sitä ei ollut olemassa reiluun kymmeniin vuosiiin. Kuitenkin terävin muisto,jonka hän ventovieraalle jakoi oli se,että hän katui kuinka jätti soittamatta. Ei se että olisikin pieraissut hienossa ravintolassa bisnesnaisen seurassa, vaan se,ettei edes mennyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voe että, taas luettiin yhessä poikaystävän kans tarina menneestä ja nykyisestä, hymy huulilla ja mieli hiukkasen haikeana. Ei sitä ihminen tekemisiänsä niin taida katua kuin tekemättä jättämisiä.
VastaaPoistaKiitos liikauttavasta tarinasta, rouva Pulmunen!
Päevi
Kyllä nuo pieruasia jaksaa naurattaa ...aina. Omat ja varsinkin muiden.
VastaaPoista