Naisten Etsivätoimisto nro 2 ja puoli

Suomalaisen melankolian sävyttämään,kiireisen perheenäidin ja dekkareitten rakastajan arkeeni on täysillä jysähtänyt Aleksander McCallSmithin Naisten etsivätoimisto nro 1 kirjasarja Mma Ramotsewen kera.Kirjat kertoo perinteisen ruumiinrakenteen omaavasta Mma Ramotswesta,joka on perustanut Botswanan kuuman auringon alle isänsä perinnön turvin etsivätoimiston.Kertomukset eivät mässäile murhilla ja väkivallalla,vaikka pohtivatkin elämän tarkoitusta ja lukijalle näytetään selvästi Asioita,jotka elämässä olisivat tärkeitä.Mma Ramotsewen päivät sävyttyvät kiireettömyydellä ja leppoisalla elämänasenteella,rooiboisteetä siemaillen,vaikkakaan hänen unelmansa,Naisten etsivätoimisto ei juurikaan taloudellisilla osingoilla pröystäile.

Kun olen Mman etsivätoimiston pauloissa,olen hyvinkin vakuuttunut siitä kuinka minäkin voisin perustaa Etsivätoimiston,joka etsisi vain hyvää tuottavia asioita,asioita ja ihmisiä,jotka tuottavat muille hyvän mielen ja elämään järjestyksen ja ehkäpä pientä rahakorvaustakin.Totuus ei voisi olla kauempana tuosta haaveesta.

Olen aina ollut mielestäni hyvä etsimään kadonneita tavaroita. Koruja, kelloja, lippuja, posteja, huiveja,koiranhihnoja,lääkkeitä,matoja,hillopurkkeja,Barbeja,Barbin kenkiä,nuppineuloja,kirjoja, autonavaimia,kodin avaimia,varaston avaimia,työpaikan avaimia,kaapin avaimia,toisen kaapin avaimia,saunan avaimia,asuntovaunun avaimia,mökin avaimia---miten helkkarin paljon muuten ihmisillä on avaimia? Onko sitten niin että olen hyvä etsimään,tarkkasilmäinen ja tarpeeksi rauhallinen ja keskittymiskykyinen etsinnöissä,vai onkohan sittenkin niin,että olen joutunut tulemaan hyväksi etsijäksi?

Olen elänyt viimeiset 20 v ihmisen kanssa,joka on Kadottaja,jos minä olen Etsijä,joten vakka lie kantensa valinnut. Suuri mieliharmi on ollut tosiasia että toistaiseksi vaikuttaisi siltä,että MiniPulmuset ovat enemmän perineet Kadottajan ominaisuuksia kuin Etsijän. Tilanteet tietysti heille on pedattukin niin,että "huoh,no Äiti etsii ",eli heidän ei alunperinkään tarvinnut löytää,saada sitä riemun tunnetta kun Itse löytää ja ilahtuu,että täällähän tämä!

Viime päivinä on jostain syystä ollut käsittämättömän paljon etsittävää.Sen lisäksi että metsät pursuavat täällä pohjoisessa sieniä,joita etsiä,on lapset kadottaneet kännyköitään( nuo pirulliset nykyajan katoajat!),rahattomia lompakoitaan,Isäntä koiran matolääkkeitä,metsästyspuukkoaan ja auton avaimia (huoh). Puukko ehti jo kadottuaan nostattaa suomalaisen tehostesanaston tehokäyttöön,sillä katosihan tuo perintökapine marjastusreissulla metsään. Itselläni oli työpäivä,ja huokailin jo raskaasti,etten nyt pääse mukaan etsintöihin.Samalla sielussani olin hyvinkin pahoillani,koska näin sieluni silmin,kuinka mies noituen juoksee saaren läpi ja sitten kiroilee ja haukkuu koirankin,kun puukkoa ei löydy. Hetimiten luettelin kuitenkin jo paikat,joissa puukkoa oli ehken tarvittu ja minne se olisi saattanut tippua. Kun tulin töistä seuraavana päivänä,Marjastajan naama loisti kuin Pohjoisen aurinko kesäyönä kun hän kertoi puukon löytyneen!: "Eikä ollu siellä missä sanoit sen olevan!" Tunsin yhtäkkiä kuinka tuulet toivatkin Botswanasta salaisen tervehdyksen- ei ole tärkeää kuka etsii ja kuka löytää- kunhan juodaan rooibois teet ihan rauhassa ja asiat järjestyvät.