Kauan Sitten olin Saksassa,jonne silloinen poikaystäväni,tuleva aviomieheni oli tulossa kyläilemään luonani. Silloin ei ollut kännykkää eikä sähköpostia,ei edes eurojakaan(miten hirveen kauan siitä jo onkaan!).Soittelimme kalliita saksanmarkkapuhluita puhelinkioskista lasiseinät kopissa huuruten(oih!).Jotain olisi pitänyt silloin osata aavistaa tulevasta kun, viikkoa ennen Poikaystävän tuloa hän soitti minulle silloiseen työpaikkaan Etelä-Saksaan (minulle ei ollut muuta puhelinta missään) Suomen Pohjois-Savosta ja kysyi,että missäköhän hänen passinsa on. Neuvoin tietenkin; onhan se niin ihanan liikuttava! soittaa nyt mulle tänne asti! Ja pusut päälle-ihana nähdä!
Kerran eräänä keskiviikkona oli työpäivän aikana tullut äänettömällä olevaan kännykkään 11 puhelua.Säikähdin,kun PoikaPulmunen oli yksin kotona ja yrittänyt noin usein soittaa: mikä mikä mikä hätänä? oletko sairas? talo palaa?koira karannut?
Siltikään en yhtään hämmästynyt kun Poika kysyi : "Äiti tiiätkö missä minun se JulesVernen kirja on,se Maailman ympäri 80 päivässä?" Neuvoin tietenkin (voi jumankauta näitä hävittäjiä...) ; katsoppa vaikka oman huoneen pöydältä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
*click*
Olen joskus ajatellut että olisipa avartavaa
VastaaPoistajos sais edes pikkuhetken katsella maailmaa
uroksen, ison tai pienen silmillä.
Suunnattoman hauskaa LUKEA että näin todella tapahtuu ;)